Eduskuntaan haetaan uusia työntekijöitä. Hakemuksia on jätetty satamäärin, mutta valitettavasti vain murto-osa saa paikan. Toisaalta suurin osa hakijoista on sikäli onnellisessa asemassa, että heillä on jo työpaikka.

 

Ehdolla olevat moniosaajat ovat valmistautuneet näihin vallanjaon naamiaisiin kovalla tohinalla. Tärkeää tarpeistoa ovat teennäiset hymyt, tummat pikkutakit, ajatellut käsien asennot, luottamusta herättävät katseet, sisällöttömät iskulauseet, vaalikojujen kahvitarjoilut, ulkoa opetellut vuorosanat, ilmapallot ja imelät tv-mainokset.

 

Keskustan kiiltokuvamaisen spotin päätteeksi pikkutakkinsa riisunut puoluejohtaja Juha Sipilä käärii kauluspaitansa hihat. Tällä kömpelöllä kliseellä mainostoimiston copy writerit ja art directorit haluavat osoittaa meille, että Keskustan pojat ja tytöt ryhtyvät nyt, kuulkaas, töihin! Sipilä näyttelee roolinsa vaivautuneen harrastajan vakuuttavuudella.

 

Vaaleissa nostetaan aina esiin puheenaiheita ja kehitellään teemoja. Ei ole mikään ihme, että maassamme, jonka noin neljästä miljoonasta työikäisestä useat sadat tuhannet ovat vailla työtä, yksi suurimmista teemoista näissäkin vaaleissa on juuri työ. Siksi edellä mainitussa Keskustan mainoksessakin rallatellaan iloisesti: ”Pannaan Suomi kuntoon. Se antaa työtä kaikille.” Kuulostaa tosin aavistuksen siltä, että naisääni laulaa ”työtä kaikelle”. Liekö harkitun hataraa artikulaatiota?

 

Demarit muistelevat vaalivideollaan menneitä saavutuksiaan: torppareiden vapautusta, naisten äänioikeutta, Tarja Halosta, ammattiyhdistysliikettä, kirjastoja, lapsilisiä, työeläkettä, ulkomaanmatkoja ja sen sellaista. Tulevaisuus on tietenkin hiukan hämärämpi, mutta videon päätteeksi noustaan komeasti kohti taivasta ja väläytellään joukko optimistisia haavekuvia: ennätysmäärä uusia työpaikkoja, tasoittuvat tuloerot, megatrendien aallonharjat, kriminalisoitu alipalkkaus ja tulojen nousu. Kaunis on sosiaalidemokraattinen iltarusko.

 

Kokoomuksen korjausliike asettaa sekin työn etusijalle. Toteaa tosin heti alkuun varsin vastaanpanemattomasti, että työtä on paha tehdä, kun sitä ei ole. Äläpä muuta viserrä! Twiit, twiit.

 

Eduskuntatalo  (Wikimedia commons)

 

Mahtaako työtä enää riittää ihan kaikille? Siis sellaista työtä, jolla olisi muutakin merkitystä kuin vain työttömän ajan tappaminen. Puhumattakaan työstä, jolla voisi ansaita elantonsa. Ei varmasti enää ainakaan siinä mielessä kuin niin sanottuina vanhoina hyvinä aikoina. Työn kuva muuttuu ja murenee kovaa vauhtia. Se on maailmankuvia raastava ajatus ja sen luomiin ongelmiin on ymmärrettävän vaikea keksiä nopeita, tehokkaita ratkaisuja. Muutosvauhti on pelottava.

 

Pelkoa vastaan hyökätään kuin ajettaisiin sielunvihollista syntisestä. Pannaan kädet ristiin, katsotaan kohti olematonta ja vakuutetaan, että armo ja vapahdus vaativat vain lujaa tahtoa, kovaa työtä ja vankkaa uskoa. Mutta, mutta. Menneisyyteen emme voi enää palata, emmekä tulevaisuuttamme vielä tiedä. Paras on kai vain hyväksyä tämä hetki ja yrittää toimia sen mukaan.

 

Kun lapsi kysyy, mitä on politiikka, hänelle vastataan vähän lässyttävällä äänellä, että politiikka on meidän kaikkien yhteisten asioiden hoitamista.

 

Eduskuntavaalit taas ovat mitä suurimmassa määrin eräänlaista yhteisöteatteria, suoranaista prosessidraamaa. Sovella taidetta -nimisen verkkopalvelun sivuilla kerrotaan prosessidraamasta seuraavaa:

 

”Prosessidraamassa ohjaaja ja ryhmä luovat yhdessä fiktiivisen tarinan. Tarinan aikana ja sen jälkeen on mahdollista reflektoida tarinan tapahtumia, joita ryhmä tuottaa kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Ryhmä käsittelee itselleen tärkeitä kysymyksiä fiktiivisen tarinan sisällä arkipäivästä etäännytettynä. Ryhmän jäsenet toimivat tarinan kertojina ja sen henkilöinä.”

 

Sitten tarina päättyy, eikä kukaan taputa.

Keitän kahvit ja katselen työpaikkailmoituksia. Myyntipäällikkö, aluemyyntipäällikkö, markkinointikonsultti, palvelumyyjä, myyjä, myyntineuvottelija, myynti-insinööri, sopimusmyyjä, tekninen myyjä, torimyyjä, jäätelömyyjä, contact centre consultant, sales concept manager. Ihastuttavaa. Tarve saada kaikkea kaupaksi on kova.

 

Television typerässä realityssä naureskellaan v###n puhelinmyyjille. Heitä ei olisi ilman v###n puhelinostajia. Asiakkaiden annetaan uskoa olevan aina oikeassa. Raha ei valehtele, eikä puhu totta. Onko vakuutusmyyjän hymy huijausta? Entä keneltä loppujen lopuksi ostaisin käytetyn auton?

 

Kaadan kahviini maitoa ja lisään sokeria. Satoja miljoonia ihmisiä elää maailmassa vailla varmuutta siitä, että he saavat puhdasta vettä, kun tarvitsevat. Arvokasta ainetta. Nestlé pumppaa pohjavettä lähteistä, pullottaa sen kauniiseen muoviin ja myy pois. Tämänkin yhtiön yhteiskuntavastuuohjelma on paksu kuin Raamattu – kenties yhtä uskottavakin.

 

Läntinen Antarktis liukuu mereen ja vesi nousee. Kukaan ei rakenna arkkia. Aavikoilla ajellaan pölyisillä pick-upeilla ympyrää mustat liput liehuen ja irstaillaan väkivallalla. Huuhaa ja muinaiset mielikuvitusolennot liikuttelevat massoja vielä tänäkin päivänä. Tosiasioilla ei ole merkitystä. Ne eivät jousta, eikä niitä voi muotoilla.

 

Stephen Hawkingin mielestä filosofia on kuollut, eikä jumalaa ole. Helvetin hyvä. Sekoittelen tummapaahtoista mukissani. Olisipa pullaa.

 

Sivistys, älykkyys, tiede, taide.

 

Sanoja, ajatuksia. Inhimilliseen olemiseen kuuluu, että ajatukset vievät joskus ajattelijaa. Saisivat viedä mahdollisimman usein mahdollisimman kauas.

 

Sota se alkaa olla taas kerran yks' sellainen kaunotar, jota känsäiset kädet koskettelevat sopimattomasti joka puolelta. Osa koskettelijoista kuolaa, osa vain huohottaa. Ei sen niin pitäisi olla. Sodan pitäisi olla jo aikaa sitten haudan lepoon saateltu vainaja, josta aika jätti. Aina se militantti morsian kuitenkin vain itsensä ylös nostaa ja ylkänsä ottaa.

 

Sorrun samaan syntiin kuin kaikki, jotka tuon verentahriman vaimon alttarille saattelevat. Kuvailen runollisesti ja heittelen hölmöjä vertauskuvia. Maalailen ja muotoilen jotain ylevää jostain, joka ei ole ylevää, eikä ylvästä. Älytöntä. Parempi lopettaa kokonaan sodasta haaveilu, sen mahdollisuudella spekuloiminen ja siihen valmistautuminen. Kokonaan.

 

War is over, if you want it.  (Ari Moore, Creative commons)

 

Lakkautetaan puolustusvoimat. Ajetaan alas koko instituutio. Kerrotaan kansainväliselle yhteisölle, että emme tarvitse tätä enää. Emme aio käydä sotaa enää koskaan. Tehdään silläkin rahalla jotain muuta. Vähät välitetään siitä, jos joku jossain uhittelee ja uhkaa. Ei käännetä vain toista poskea, käännetään koko selkä. Eikö se, jos mikä, olisi aivan erinomainen esimerkki siitä, kuinka tästä kaikesta voisi vielä tulla jotain?

 

Eikö? Eipä tietenkään. Tänne asti kuuluu ritinä, kun moisesta ehdotuksesta pöyristyneet repivät peltipaitojaan. Mihin se johtaisi? Joku hyökkäisi tänne heti. Venäjä tai Ruotsi. Tai Viro. Aina on sodittu. Pojat on poikia. Tuosta mennään, että heilahtaa. Kumpujen kätköistä, mullasta maan. Neljäs eteenpäin!

 

Olen kuullut sanottavan, että kukaan ei vihaa sotaa, niin kuin sotilas. En ole koskaan kuullut sanottavan, että kukaan ei vihaa Bachia, niin kuin pianisti. Tai että kukaan ei vihaa maailmankaikkeutta, niin kuin kosmologi. Tai että kukaan ei vihaa comic sans -kirjasinta, niin kuin web designer. Ihan totta. En ole kuullut.

 

Taidan olla aika lapsellinen ajatuksineni. Olen tosin aika lapsellinen ilman ajatuksianikin. Ehkä vain pakenen lapsellisuuden suojaan siltä hyökkäykseltä, jonka pelkään sodanvastaisella haihattelullani vastaani saavan, mutta olkoon niin. Ei utopististen ajatusten lauseiksi asettelusta pitäisi olla mitään vahinkoa kenellekään. Ihminen on oppinut miettimään mahdottomia ja joskus harvoin ihminen jopa mahdollistaa älyttömät väläyksensä. Sitä paitsi maailmanrauhalla masturbointi ei ole pelkästään missien etuoikeus. Saa sillä rumemmatkin runkata.

Siitä on jo useampi kuukausi, kun viimeksi edes koskin siihen. Ei vain ole tehnyt mieli. Joskus koko ajatus on tuntunut suorastaan vastenmieliseltä. Tiedän kyllä, kuinka hyvää tekisi välillä vähän näppäillä tai sitten rämpyttää oikein kunnolla. Tiedän, koska ennen tein sitä päivittäin, pitkiäkin aikoja kerrallaan.

 

Tarkoitan kitaraani ja sen soittamista. Jokin päässäni on vain päättänyt, että parempi antaa instrumentin pölyttyä. Kun mieli on selvitystilassa, se karsii kaikenlaisia toimintoja irrationaalisin taloudellisin ja tuotannollisin perustein – ja usein juuri sellaisia toimintoja, jotka tuottaisivat mielihyvää, auttaisivat jaksamaan. Järjen täytyisikin nyt huutaa päälle ja pakottaa sormet otelaudalle.

 

 

On rasittavaa kiukutella itsensä kanssa. Ulkoilu piristäisi. Mutta siellä tuulee ja on kylmä. Vaatetta päälle. Onko ihan pakko? Huomenna sitten. Täytyy käydä kaupassa. Tarvitset ruokaa. Ei ole nälkä. Kohta on. Onko pakko?

 

On oikeastaan aika tervehdyttävää kiukutella itsensä kanssa. Kun jakautuu reilusti kahtia, kaiken sisäänsä syövä musta pallo pienenee huomattavasti ja jää vielä jalkoihin pelattavaksi. Nappisyöttö, eikä maalivahtia missään. Kaksi minää keskustelevat, väittelevät ja tappelevat ja asiat alkavat avautua. Niissä väittelyissä järki on vahvoilla. Tunteisiinsa tukehtuva voivottelija ei pärjää ja ajatus on hetken vapaa.

 

Joskus se voivottelija sitten kuitenkin yllättää takaa ja järki ottaa lukua. Siinä sitä sitten taas ollaan seinän ja seinän välissä, katon alla, eikä muu auta kuin pakkovoitto.

 

 

Neljän seinän sisälle käpertymiseni katkesi hetkeksi, kun pääsin käymään puolalaisessa rannikkokaupungissa kahden ystäväni kanssa. Kelit eivät suosineet, mutta muuten oli olosuhteisiin nähden mukavaa.

 

Eräänä iltana kävelimme pitkin leveää pääkatua. Lämpötila oli vain asteen verran nollan yläpuolella, Itämereltä puhalsi hirveä viima ja vettä vihmoi silmille. Läheltä alkoi kuulua laulua. Sateen kastelema, vakavailmeinen mies istui kiviportaalla, lauloi karhealla äänellä jotain puolaksi ja säesti itseään kitaralla. Nuori, pikkuruinen nainen – ilmeisesti laulajan kumppani – astui eteemme hattu kädessään ja sanoi jotain kielen englanniksi vaihtaen, kun emme puolaa ymmärtäneet. Hän pyysi kohteliaasti vähän rahaa.

 

Kaivoin taskustani kourallisen kolikoita ja panin hattuun. Ystävältäni heltisi seteliraha katusoittajain kassaan.

 

Jäin hetkeksi kuuntelemaan miehen laulua, jonka puuskittainen tuuli vei välillä mennessään. ”It's a bit cold playing a guitar.”, sanoin naiselle ihan vain jotain sanoakseni. Nainen kohautti hieman olkapäitään, hymyili varovasti ja sanoi:
”We have to.”

 

Small talk kasvoi hetkessä suureksi. En osannut vastata mitään järkevää, joten toivotin vain onnea ja tunsin itseni tyhmäksi. Ei heitä varmaankaan onni pelasta. Pärjäämisen pakko heidät pelastaa, jos jokin. Jos sekään.

 

En tiedä, soitanko tänäänkään kitaraani. Ehkä pitäisi. Ainakaan vielä ei ole pakko.

On kai noita jokunen. Ihmisriepuja, joiden soisin tulevan vaikkapa revityksi kappaleiksi tylsällä vesurilla. Moni miettii minusta varmasti ihan samaa. En minä kuitenkaan omin käsin semmoista. En oikein pidä verestä, kudoksista, jänteistä enkä luunkappaleistakaan.

 

Joulurauhan julistus Turussa 2009.  (Wikimedia commons)

 

Kalenterivuoden loppu jouluineen kaikkineen on mahtavaa aikaa. Ainakin kristillisen tradition kyllästämissä maanosissa kuusijuhla antaa upean tekosyyn pidättäytyä vähäksi aikaa väkivallanteoista. Meilläkin julistetaan vuosittainen välirauha, vaikka eihän täällä sotaa ole käyty kymmeniin vuosiin muuta kuin iltapäivälehtien liitteissä. No, joulurauhan julistuksella pyritään tietenkin toppuuttelemaan lähinnä vain viinamäkeläisiä ja muita riekkujia. Sota on ihan toinen juttu. Se ei ole mitään spontaania rähinää, vaan vakavamielistä ammattilaisurheilua.

 

Sata vuotta sitten oli käydä hassusti. Maailmansotaa suorittavat mosurit alkoivat osoittaa anteeksiantamatonta omatoimisuutta. Joulumieli herkisti juoksuhaudoissa ryvettyneet rivisotilaat molemmin puolin rintamalinjaa ja suorasukaisia aselepoja solmittiin ylipäälliköiden mielipidettä sen kummemmin kyselemättä. Joidenkin lahjojenvaihto-operaatioiden ja jalkapallo-otteluiden jälkeen upseerikunta pani jermut ruotuun ja tappaminen saattoi jatkua. Suurenmoinen sota ei vesittynyt häpeälliseksi seurusteluksi. Asiat ratkaistiin asianmukaisella tavalla ja isänmaat saivat uhrinsa. 16 miljoonaa ihmistä kuoli. Toinen mokoma jäi kitumaan.

 

Brittiläisiä ja saksalaisia sotilaita ei kenenkään maalla jouluna 1914.  (Wikimedia commons)

 

Kylmä sota on ollut kuluvan vuoden kovin nousija. Kiihkeää spekulointia käydään monilla foorumeilla siitä, kurkkiiko kuuma sota jossain kylmän selän takana. Ulkopolitiikkaa puhuttaa, mutta tuntuu olevan monella tapaa kuin markkinatalous – sillä voi kyllä pelailla, mutta lopputulos on aina arvanheittoa. Vaan kyllähän niitä arpoja ennen heittelee kuin käsikranaatteja.

 

Tasan puoli vuotta sitten Irakin ja Syyrian alueille kalifaatin perustanut järjestö Isis ei juuri politiikanteosta perusta. Maailmanvallasta haaveilevat pyhät sotilaat ottavat ilon irti jihadistaan ja antavat palaa. Murhat, joukkomurhat, kidutukset ja orjakauppa ovat osa heidän arsenaaliaan, jota me vääräuskoiset kauhistellen paheksumme, mutta joka vetää elämänsä onttouteen kyllästyneitä musliminuorukaisia mukaan tappamisen riemuun ympäri maailman. Pahoilta he leikkaavat päät ja panevat vielä videotkin nettiin.

 

Video on osoittanut voimansa Yhdysvaltainkin tappotantereilla. Verkkoon vuotaa vähän väliä tallenteita amerikkalaispoliisien ja kansalaisten kohtaamisista, jotka päättyvät luotisateeseen. Sellaisesta seuraa yleensä syyttämättäjättämispäätöksiä, sekasortoa ja mellakoita. Viimeksi yksi virkavallan vastustaja meni äärimmäisyyksiin ja antoi niin sanotusti samalla mitalla takaisin ja ampui kaksi poliisia autoonsa.

 

Tappamisen ja muunkin väkivallan suhteen Suomessa ollaan onneksi suht pidättyväisiä, mutta pinnan alla kuohuu. Ei tarvita kuin yksi rattijuoppo sinne, pedofiili tänne, vanhuksen ryöstänyt narkomaani tai rikoksia tehtaileva nuorisojoukko, niin jo nousee lynkkausmieliala kuin ulostamaan valmistautuvan lehmän häntä. Mikään tuomio ei ole koskaan riittävä. Kuolemantuomiota huudetaan, kiduttamistakaan ei kaihdettaisi.

 

Ensimmäisen maailmansodan rapaisten taistelukenttien jouluinen ihme ei ole saanut jatkoa tai jäljittelijöitä. Se on yhä vain ihmetystä herättävä kummallinen kuriositeetti historiassa, vaikka onkin erinomainen esimerkki solmuun monimutkaistuneiden asioiden perimmäisestä yksinkertaisuudesta. Hyväntekemistä kun voi helposti harjoittaa niinkin, että vain pidättäytyy tekemästä pahaa. Näin yritän minäkin, enkä tartu vesuriin, vaikka mieli tekisi.