Rappukäytävästä kuuluu pitkästä aikaa askelia. Hitaasti kävelevä kulkija nousee kolmanteen kerrokseen ja kaiku seuraa. Sen jälkeen on taas hiljaista. Vedän ikkunaverhoja syrjään ja katson pihalle. Leikkitelineellä ei ole ketään. Keinujen ketjut eivät tuulettomassa illassa heilu. Aurinko on laskemaisillaan, mutta sekin tuntuu unohtuneen paikoilleen.

Vappuaatto saattaa hyvinkin olla suomalaisen juhlapäiväkavalkadin riehakkain karnevaali, mutta edes valveilla olevassa turkulaisessa nukkumalähiössä se ei näy, ei kuulu. Tunnen olevani yksin. Tiedän monien kaupungissa asuvien ihmisten kaipaavan maaseudun rauhaan. Lähiö on verraton välimuoto. Kerrostalojen kupeessa alkavaa uhkeaa metsää voi iltaisin haaveillen katsella, siinä missä vehnäpellonlaidan komeaa kuusikkoakin. Ihmiset tervehtivät toisiaan, koska kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, ja jos eivät tunnekaan, ainakin käyttäytyvät kuin tuntisivat. Keväisin järjestettävät pihatalkoot pitävät yhä hengissä jostain kaukaa vuosikymmenten takaa kumpuavaa pyyteetöntä yhteisöllisyyttä. Ja talkoiden jälkeen on taas hiljaista. Siistiä ja hiljaista.

Vappu 2014

En lainkaan ihmettele, että ihmiset saattavat kadottaa itsensä lähiöiden pysähtyneeseen, muuttumattomaan olemassaoloon.

Onneksi on internet. Pöydänreunalla jo hieman lämpenemään päässyt keskiolut alkaa maistua huokealta kuohuviiniltä, kun avaan Turun Sanomien kuvagallerian vapunvietosta Turussa 2000-luvun vuosien varrelta. Päättymättömältä tuntuva paraati ylioppilaslakkeja, muovipikareita, serpentiiniä, ilmapalloja, ylioppilaslakkeja, piknikkejä, kuorolaulua, kuohuviiniä, harkittua hulinaa, haalaripukuisia opiskelijoita ja ylioppilaslakkeja. Kaikki lähes viidentoista vuoden aikana otetut kuvat olisivat voineet olla yhdeltä ja samalta vuodelta. Miltä tahansa vuodelta.

Perinteitä ja vakiintuneita tapoja. Turvallisia rutiineja juhlankin aikaan – ja ehkä nimenomaan juuri juhlan aikaan. Asioita, jotka pysyvät aina samoina. Asioita, joihin voi varmasti luottaa. Meidän kaikkien alitajunnassa taitaa elää pieni kaipaus maalle, navetan seinustalle seisoskelemaan heinänkorsi suupielessä. Kuuntelemaan hiljaa jossain kaukana kukkuvaa käkeä, kantamaan saunapuita kiukaan viereen ja odottamaan kauppa-autoa kylätien kääntöpaikalle.

Suljen vappukuvagallerian. Jostain syystä päässäni helähtää joululaulu soimaan. Se tuntuu tyhmältä, mutta kun muistelen edellistä joulua, alan ymmärtää. Silloinkin oli hiljaista. Ääntäkään ei kuulunut mistään. Joku saattoi kävellä rappukäytävässä hitaasti kolmanteen kerrokseen, mutta muuten ei mitään. Aika tuntui pysähtyneen.