Laulaja ja lauluntekijä Irwin Goodman kuoli 1990-luvun alussa. Neuvostoliitto oli hajoamaisillaan ja godzillankokoinen lama alkoi runnoa Suomea oikein urakalla. Koskenkorvakulttuurin kivijalka laskettiin hautaansa ja keskiolut aloitti esiinmarssinsa anniskeluravintolamaailman uutena jumalten juomana.

Irwinin poismenolla oli suuri vaikutus. Yhtäkkiä alan miehet, pimeiden nurkkausten naiset ja Vexi Salmi tuntuivat jäävän täysin heitteille. Valkoinen kipparinlakki menetti merkityksensä muiden kuin tyylittömien nousukasveneilijöiden statement-päähineenä. Rentun ruusu ei tuntunut enää miltään köykäisesti sammallettuna karaokeversiona; harmoniasta puuttui Hammarberg.

Irwin 1965 (Kuva Hannu Männynoksa. Wikimedia Commons)

Suomi on jolkottanut maailman myötä- ja vastamäissä jo kohta neljännesvuosisadan ajan ilman hämeenlinnalaissyntyisen valtakunnanhäirikön karheaa yhteiskuntakritiikkiä. Lamoja tulee ja lamoja menee. Vain työttömät ja vähäosaiset jäävät. Tarvitsisiko maamme uuden establishment-juopon vai tyydymmekö tukiaisiin?

Kun sydänkohtauksen saanutta Irwiniä oltiin kiidättämässä sairaalaan viimeiseltä, Viipuriin suuntautuneelta keikkareissulta tammikuussa 1991, hänen kerrotaan hoputtaneen kuljettajaa: "Kaasu pohjaan, Illikainen, ilma loppuu!" Tarinan mukaan ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen.

Antti Hammarberg (Wikimedia Commons)