Sydämeni hakkaa inhottavan rajusti. En uskalla juuri liikkua, mutta tuntuu, etten voi pysyä paikoillanikaan. Kävelen asunnossani varovasti edestakaisin. Olen keskellä kaupunkia, kuudennessa kerroksessa ja pakokauhuni yltyy. Mietin, menisinkö alakertaan, rappukäytävään, josta minut löydettäisiin nopeammin kuin kotoani. Soitan sisarelleni ja lopulta pelko ja pakokauhu alkavat hiljalleen hellittää.

Tulin tietääkseni tuolloin vuosia sitten kokeneeksi paniikkikohtauksen. Pelkäsin kuolevani. Siltä minusta tuntui, mutta mitä minä oikeastaan pelkäsin. Pelkäsinkö sitä, että kun minut lopulta löydettäisiin kuolleena, hämmästeltäisiin kyvyttömyyttäni hakea apua? Joutuisin naurunalaiseksi ja saisin hävetä vielä kuolemani jälkeenkin. Pelkäsinkö ehkä vain hakea apua, kun alitajuisesti kuitenkin epäilin, etten olekaan kuolemaisillani? Pelkäsinkö kipua vai sitä hetkeä, kun kipu viimein lakkaa?

Olen tulossa vanhaksi. Ainakin vanhenen. Jäljellä oleva elinaikani lyhenee ja se aika on vuosi vuodelta helpompi hahmottaa. Viisikymmentä vuotta, neljäkymmentä, kolmekymmentä – kuin lähtölaskenta. Loppu häämöttää, lopulta koittaa ja sitten kaikki on ohi. Toisinaan ajatus jopa lohduttaa, mutta ei aina. Monesti tieto tulevasta kuolemasta tuntuu kammottavalta.

Mitä minä pelkään kuolemaa pelätessäni? Ehkäpä se liittyy siihen, mitä ehdin saada elämässäni aikaan – ehdinkö jättää itsestäni näkyvän jäljen, merkinnän historiaan. En ole siitä aivan varma, sillä sellaisilla merkinnöillä on minulle merkitystä vain niin kauan kuin olen. Sen jälkeen on täysin samantekevää, mitä minä koskaan eläessäni tein.

Kastemato (Kuva Rob Hille, Wikimedia commons)

Kastemato (kuva Rob Hille, Wikimedia commons)

Kuoleman hetki kammoksuttaa kaikessa arvaamattomuudessaan. Jospa jumaluskovat ovatkin oikeassa ja elämän päätyttyä alkaakin ikuisuuskarkeloiden armoton grande finale? Taivaan autuuteen ja helvetin kiirastuleen tuskin kukaan järkevästi ajatteleva ihminen aivan vakavissaan enää uskoo, mutta ehkä yllätyksiä sittenkin on vielä luvassa. Vaan ei sekään suorastaan pelota. Uteliaisuudella minä sellaiseen mahdollisuuteen suhtaudun.

Peloksi pukeutuva tunne kuolemasta ei ehkä olekaan pelkoa. Ehkä se on vain tuupertumista sen järkkymättömän tosiasian alle, ettei yksi ihminen katoavaisuudessaan ole juuri kastematoa kummempi kasa soluja, vaikka kykeneekin mielessään luomaan maailman haluamakseen, haaveilemaan mahdottomia ja käsittelemään käsittämättömiä. Kuolemanpelko on juuri ja juuri näkökentän laidalla kurkkiva kuva maailmasta mielikuvien takana – maailmasta, joka on olemassa, mutta jota ei oikein koskaan tohdi katsoa, puhumattakaan että rohkenisi edes hetken siinä elää. Paradoksaalista kyllä, siinä maailmassa kuolemaa ei tarvitsisi pelätä.