Suomen kansaa tasa-arvoistettiin – tai se tasa-arvoisti itseään eilen eduskunnassa. Kansa hullaantui ja juhli, mutta kansa kauhistui. On esitetty epäilyjä, että kansaa paikoin jopa painostettiin, tai että asiaa ainakin täysin yksipuolisesti rummutettiin. Somekansa puhui kovasti puolesta, mutta puhui kyllä kiivaasti vastaankin. Sateenkaarikansan kanta voitti ja vanha kansa katseli ihmeissään.

 

Äänestyksen jälkeen ei tuulipukukansa ehtinyt vielä edes päiväkävelylle lähteä, kun kirkkokansa jo tungeksi sankoin joukoin eroamaan yhdistyksestään. Kristikansa ei katsonut hyvällä arkkipiispansa karmeaa kerettiläisyyttä.

 

Kansalaistorille kokoontunut juhlakansa huusi aikansa kiitosta liput liehuen. Baari- ja klubikansan kansalaisaloitehuuma jatkui pitkälle aamuyöhön. Tuhansissa kapakoissa ja kansankuppiloissa kansan syvät rivit katselivat keskioluttuoppeihinsa kiitollisina, kyllästyneinä, tyytyväisinä ja tyrmistyneinä. Iloa riitti, mutta katajaisen kansan itsesäälin määrää ei järki mitannut.

 

Kansa jakautuu nyt kahtia, ovat jotkut ehättäneet pahaenteisesti profetoida. Turhaa uhkailua. Saunakansan kiukaat lämpeävät tänäänkin. Hiihtokansa saa seurata maailmancupin kilpailuja kaikessa rauhassa. Käsityökansa kutoo ja karaokekansa laulaa. Hevikansa sitä, tangokansa tätä. Kissakansa sinne ja koirakansa tuonne. Kansa puhuu ja kansa kuuntelee. Kansa oppii ja unohtaa.

 

Tavallisen kansan ei tarvitse pelätä; epätavallisuus ei tule ja pakota mukaansa pride-kulkueisiin, hipsterifestivaaleille, naurujoogaan tai nykytaiteen museoon. Kun tarpeeksi kaukaa katsoo, kansa on tänään ihan yhtä homogeeninen kuin eilenkin – ja kun taas riittävän läheltä katsoo, koko kansaa ei edes erota.