Paksu säärintama on peittänyt tulevaisuuden näkyvistäni. Pysähtynyt nykyhetki sotkeutuu jalkoihini, niin etten tahdo pystyssä pysyä. Katseeni kääntyy väkisin menneeseen. Olen viime viikkoina muistellut usein aikoja, jotka jo olivat. Niin usein, että otsa ottaa lattiaan ja terve pelko alkaa tuntua periksiantamiselta.

 

Menneeseen on mukava mennä, selailla hetki sen kellastuneita sivuja kuin vanhaa Apu-lehteä kesämökillä, kuunnella ääniä, jotka muisti on valikoiden suodattanut miellyttäviksi kuulla, ihastua iskelmiin, jotka joskus olivat vain vastenmielisiä ja hymyillä hullun hymyä huolehtimatta mistään.

 

Nostalgia on nousuhumala. Se on lämmin, sitä haluaa halata ja se saa laulamaan. Laulu lakkaa, kun jatkaa ryyppäämistä.

 

 

Olen aikonut kirjoittaa menneisyydestäni, mutta en usko, että pystyn siihen. Kiusaus kaunistella, väistellä vaikeita ja unohdella aktiivisesti olisi koko ajan kimpussani. Siitä ei tulisi mitään. Yhdentekevää soperrusta. Luettelo epäjohdonmukaisista tapahtumista sekavissa yhteyksissä. Haluaisin nähdä itseni, en tekemisiäni. Katsoa läheltä ja pitkään. Suorastaan tuijottaa – ja se on vaikeaa.

 

Kun hoen jotakin sanaa tarpeeksi pitkään, sana alkaa kuulostaa omituiselta ja sen merkitys epämääräiseltä. Samoin käy, kun mietin itseäni ja menneisyyttäni oikein tarkasti. Asiat alkavat vaikuttaa surkuhupaisilta tai absurdeilta. Yhdenlainen kuori sekin kaiken päällä.

 

Ei minulla taida olla mitään syytä ryhtyä suurieleisesti muistelemaan. Parempi varmaan vain yrittää selvitellä nykyhetki jaloista ja lähteä kävelemään.

 

Jos minulle kuitenkin jossain vaiheessa tulee pakottava tarve palauttaa elämäni vaiheita kirjalliseen muotoon, voisin välttää kiusallisen tuijotuskilpailun itseni kanssa noudattamalla Solomon Volkovin neuvoa, jonka hän antoi Šostakovitšille kootessaan tämän muistelmia: ”Älkää puhuko itsestänne; puhukaa muista.”