Eilen sunnuntaina maassamme yritettiin hyökätä sukupuolisiveellisyyttä vastaan keskellä puhtoista pääkaupunkiamme. Poliisi onnistui kuitenkin toimillaan säästämään lapsiperheet mielipahalta: 83-vuotias nainen puettiin alusvaatteisiin. Alun perin naisen oli tarkoitus istua alastomana lasivitriinissä osana hollantilaistaiteilija Dries Verhoevenin teosta.

 

Virkavallan taideoperaation myötä keskustelupalstoilla käynnistyi jälleen aina yhtä päättymätön pohdinta taiteesta. Varsin monet ovat olleet sitä mieltä, että poliisin luovaa silmää tarvittiin tämän teoksen viimeistelyssä, vaikka useimmat heistä eivät kyseistä työtä taiteena näekään. Vaan ehkäpä heidän näkemyksistään löytyy taiteelle sellaisia määritelmiä, joista voisi olla jopa hyötyä – vaikkapa allekirjoittaneen omissa, vaatimattomissa luovissa pyrkimyksissä. Yritän etsiä.

 

 (kuva: Robert Couse-Baker, Wikimedia commons)

 

Heti nousee yksi vahva seikka esiin. Taiteen pitää olla ns. oikean taiteilijan tekemää. En aivan pääse selville siitä, mitä ”oikea” tässä yhteydessä tarkoittaa, mutta arvelen sen viittaavan ammatilliseen ja yhteiskunnalliseen statukseen; taidekoulut käyty, näyttelyitä pidetty, lehden kulttuuripalstallakin ehkä nimeltä mainittu. Ajatus lienee jonkinlainen analogia lääkäri – valelääkäri vastaparille: (oikea) taiteilija – valetaiteilija.

 

Tätä oikean taiteilijan käsitettä tarkentaa eräs toinen keskustelija. Oikean taiteilijan ei koskaan tule tehdä taidetta vain huomiota saadakseen. Taiteessa pitää siis ilmeisesti aina olla jotain muutakin kuin sellaista, joka herättää huomiota ja saa aikaan medianäkyvyyttä. Mitä se muu on, sitä kyseinen keskustelija ei halua, ehdi tai viitsi määritellä. Ehkäpä hän peräänkuuluttaa sanomaa, viestiä – ehkä jopa vähäisellä, ellei peräti olemattomalla vaivannäöllä silmille hyppäävää viestiä ja sanomaa, siis jonkinlaista suurikirjaimista, helppolukuista otsikkoa. ”Kun luet tämän, olet ymmärtänyt kaiken. Tästä on kysymys!”

 

Mitä muuta vaaditaan? Työtä ja kuria tietenkin! Helpolla ei oikea taiteilija saa päästä. Oikean taiteilijan tulee toki olla lahjakas, mutta se lahjakkuus täytyy jalostaa taiteeksi suurella työllä. Arvailujen varaan jää, millä ja miten tuo työn suuruus mitataan. Puhutaanko työtunneista? Mitä raskaampi urakka, mitä kauemmin on sivellin kädessä tai klarinetti huulilla, sitä oikeampi on taiteilija ja hänen taiteensa. Eila Hiltusen Sibelius-monumentti on tässä mielessä ehdottoman oikeaa taidetta. Niitä pillejä ei yhden aamupäivän aikana hitsata!

 

Entäs sitten ajatustyö? Eihän taidetta synny ilman ideoita. Lisätäänkö ajattelu työtunteihin vai täytyykö oikean taiteilijan ajatella omalla ajallaan, mitä se ikinä sitten onkaan?

 

Suuren työn vaatimukseen sisältynee myös ajatus kärsimyksestä. Oikean taiteilijan täytyy kärsiä ainakin vähän. Uhrauksia on tehtävä, eikä hauskaa saa oikein olla. Oikea taiteilija ja yltäkylläisyys sopivat huonosti yhteen, paitsi sitten, kun taiteilijasta tulee Juhani Palmu tai Kalle Päätalo: suurella työllä lahjakkuutensa oikeaksi taiteeksi jalostanut oikea taiteilija. Sankaruuteen heidänkaltaisensa kanonisoi myös raha. Kun teokset myyvät, kirjat käyvät kaupaksi ja teatterisalit täyttyvät, oikea taiteilija lunastaa varmasti olemassaolon oikeutensa. Apurahoilla ei parane installaatioita rakennella, eikä ainakaan siitä suuremmin huudella.

 

Oikean taideteoksen täytyy myös näyttää suuritöiseltä. Tiskiallas gallerian nurkassa tai harmaa viiru punaisella kankaalla eivät riitä. Oikeasta taiteesta on voitava sanoa: ”Tuohon ei lapsi tai eläin pysty.” Teosta täytyy voida ihastella tai ihmetellä, vaikkei sitä ymmärtäisikään.

 

Melkoisia määritelmiä kaikki. Mielenkiintoista on myös se, että kyseisiä ajatuksia peräänkuuluttavien keskustelijoiden kannat tuntuvat olevan hyvin jyrkkiä. Se on joko tai! On tietynlaista oikeaa taidetta, tai pikemminkin käsitys tietynlaisesta oikeasta taiteesta, eikä muuta. Tuon käsityksen ulkopuolella on vain loukkaavaa, säälittävää, typerää ja ala-arvoista tyhjyyttä.

 

Dries Verhoevenin Cesi n'est pas... törmäsi Suomen sukupuolisiveellisyyslakiin ja samalla monen kulttuurinkuluttajan ankariin taidekäsityksiin. Keskustelu aiheesta jatkunee – viimeistään siinä vaiheessa, kun joku medianäkyvyyttä halpamaisesti haaliva omavaltainen haihattelija taas yrittää päästä helpolla.