Uusia elokuvia on joskus raskas katsoa. Kamera liukuu ja lentää, kiertää kaikki nurkat, ryntäilee ja hortoilee, vaikka tarinankerronta taapertaisikin. Tapa näyttää paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa on tietysti tyylikeino muiden joukossa. Kuvatulvan ja informaatiohyökyjen keskellä uivaa katsojaa kellutetaan tässä ajassa. Paljon voi kuitenkin myös jäädä piiloon. Kun ei ole aikaa pysähtyä katsomaan, ei ole myöskään aikaa ajatella.

 

Keskustelu internetissä tuntuu turhan usein älyttömältä mölyämiseltä. Merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan tuntuu olevan se, kuinka nopeasti sanotaan edes jotain. Keskustelijoita on paljon ja sekaan on vain jostain syystä tungettava heti. Siksi kai kielikin on verkossa niin karkeaa, joskus vain etäisesti suomea muistuttavaa. Ei ole aikaa oikolukea, ei korjailla. Joku muu saattaisi sillä välin ehtiä mylväisemään ensin ja niin laskisi oman ajatelman arvo kuin kokoomuksen kannatus.

 

(© User:Colin, Wikimedia Commons)

 

Nopeutta siis pidetään syystä tai toisesta verkkoviestijän tärkeimpänä ominaisuutena. Jos ei kuitenkaan aivan nopeimpien joukkoon kuulu, tulee kiire. Ja kun tulee kiire, ei ehdi kuin vähän luonnostella, heitellä hiukan ideantapaisia tuonne, toisia tänne ja porhaltaa eteenpäin. Ehkei sillä toisaalta niin suurta väliä ole; harvapa sen syvällisempiin mietintöihin ehtii tai haluaa paneutuakaan kaiken hosumisen keskellä. Ajatus vain tuppaa usein katoamaan tällaisen hönkäilyn myötä.

 

Mikä mahtaa olla se arvo, joka kaikkein nopeimmalla mahdollisella sanomisella saavutetaan? Saavutetaanko mitään? Asioille, keskusteluille ja ajattelulle voisi hyvin antaa entistä enemmän aikaa verkossakin. Nopea nykyaika ei ole mikään luonnonvakio. Lapsiakin varoitetaan lataamasta internetiin hetken mielijohteesta ihan mitä tahansa, sillä siellä kaikki sitten pysyy. Ikuisesti.