Joulukuun kuudes on omanlaisensa juhlapäivä. Sen sisäänpäin kääntyneessä riehakkuudessa on jotain aavistuksen epämukavalla tavalla ylevää. Kunnioitus ja arvokkuus nostetaan kahvipöydälle valkoisten posliinikuppien kupeeseen ja niitä katsellaan etäältä. Liikkeet hidastuvat, ääntä madalletaan ja lauseisiin ladataan harkiten painoarvoa.

 

Joulukuun kuudes on tumma puku ja kuorolaulu. Se on talvisodan henki ja sotilasparaati, kynttiläpari ikkunalaudalla ja kolmituntinen suora televisiolähetys linnasta. Se on harmaata taivasta vasten liehuva siniristilippu ja sotaelokuva viisikymmenluvulta. Itsenäisyyspäivän ilosanomaan pakkautuu enemmän pyhyyttä kuin kaikkiin kirkkovuoden kohokohtiin yhteensä.

 

Joulukuun kuudentena harras herraviha pannaan hetkeksi syrjään. Kansallistunteen annetaan pakahduttaa ja liikutuksen tulla, vaikka kansakunnan yhtenäisyys rakoileekin kuin Fintelligens-yhtyeen iltaohjelma. Valtiojohtoa ei arvostella, korkeintaan heidän pukeutumistaan. Mieltä osoitetaan marginaalissa.

 

Itsenäisyys mietityttää. Sen ääreen pysähdytään ja sitä pohditaan. Toimittaja kysyy alakoululaiselta, mitä itsenäisyys tarkoittaa – toinen juhlavieraalta, mitä se tälle merkitsee. Vääriä vastauksia ei ole.

 

Minä jäin miettimään, minkälainen hymiö kuvaisi parhaiten kansallisjuhlamme tunnelmaa. Ei sellaista ihan sopivaa taida oikein olla, mutta josko sitten vaikka tämä: