On kai noita jokunen. Ihmisriepuja, joiden soisin tulevan vaikkapa revityksi kappaleiksi tylsällä vesurilla. Moni miettii minusta varmasti ihan samaa. En minä kuitenkaan omin käsin semmoista. En oikein pidä verestä, kudoksista, jänteistä enkä luunkappaleistakaan.

 

Joulurauhan julistus Turussa 2009.  (Wikimedia commons)

 

Kalenterivuoden loppu jouluineen kaikkineen on mahtavaa aikaa. Ainakin kristillisen tradition kyllästämissä maanosissa kuusijuhla antaa upean tekosyyn pidättäytyä vähäksi aikaa väkivallanteoista. Meilläkin julistetaan vuosittainen välirauha, vaikka eihän täällä sotaa ole käyty kymmeniin vuosiin muuta kuin iltapäivälehtien liitteissä. No, joulurauhan julistuksella pyritään tietenkin toppuuttelemaan lähinnä vain viinamäkeläisiä ja muita riekkujia. Sota on ihan toinen juttu. Se ei ole mitään spontaania rähinää, vaan vakavamielistä ammattilaisurheilua.

 

Sata vuotta sitten oli käydä hassusti. Maailmansotaa suorittavat mosurit alkoivat osoittaa anteeksiantamatonta omatoimisuutta. Joulumieli herkisti juoksuhaudoissa ryvettyneet rivisotilaat molemmin puolin rintamalinjaa ja suorasukaisia aselepoja solmittiin ylipäälliköiden mielipidettä sen kummemmin kyselemättä. Joidenkin lahjojenvaihto-operaatioiden ja jalkapallo-otteluiden jälkeen upseerikunta pani jermut ruotuun ja tappaminen saattoi jatkua. Suurenmoinen sota ei vesittynyt häpeälliseksi seurusteluksi. Asiat ratkaistiin asianmukaisella tavalla ja isänmaat saivat uhrinsa. 16 miljoonaa ihmistä kuoli. Toinen mokoma jäi kitumaan.

 

Brittiläisiä ja saksalaisia sotilaita ei kenenkään maalla jouluna 1914.  (Wikimedia commons)

 

Kylmä sota on ollut kuluvan vuoden kovin nousija. Kiihkeää spekulointia käydään monilla foorumeilla siitä, kurkkiiko kuuma sota jossain kylmän selän takana. Ulkopolitiikkaa puhuttaa, mutta tuntuu olevan monella tapaa kuin markkinatalous – sillä voi kyllä pelailla, mutta lopputulos on aina arvanheittoa. Vaan kyllähän niitä arpoja ennen heittelee kuin käsikranaatteja.

 

Tasan puoli vuotta sitten Irakin ja Syyrian alueille kalifaatin perustanut järjestö Isis ei juuri politiikanteosta perusta. Maailmanvallasta haaveilevat pyhät sotilaat ottavat ilon irti jihadistaan ja antavat palaa. Murhat, joukkomurhat, kidutukset ja orjakauppa ovat osa heidän arsenaaliaan, jota me vääräuskoiset kauhistellen paheksumme, mutta joka vetää elämänsä onttouteen kyllästyneitä musliminuorukaisia mukaan tappamisen riemuun ympäri maailman. Pahoilta he leikkaavat päät ja panevat vielä videotkin nettiin.

 

Video on osoittanut voimansa Yhdysvaltainkin tappotantereilla. Verkkoon vuotaa vähän väliä tallenteita amerikkalaispoliisien ja kansalaisten kohtaamisista, jotka päättyvät luotisateeseen. Sellaisesta seuraa yleensä syyttämättäjättämispäätöksiä, sekasortoa ja mellakoita. Viimeksi yksi virkavallan vastustaja meni äärimmäisyyksiin ja antoi niin sanotusti samalla mitalla takaisin ja ampui kaksi poliisia autoonsa.

 

Tappamisen ja muunkin väkivallan suhteen Suomessa ollaan onneksi suht pidättyväisiä, mutta pinnan alla kuohuu. Ei tarvita kuin yksi rattijuoppo sinne, pedofiili tänne, vanhuksen ryöstänyt narkomaani tai rikoksia tehtaileva nuorisojoukko, niin jo nousee lynkkausmieliala kuin ulostamaan valmistautuvan lehmän häntä. Mikään tuomio ei ole koskaan riittävä. Kuolemantuomiota huudetaan, kiduttamistakaan ei kaihdettaisi.

 

Ensimmäisen maailmansodan rapaisten taistelukenttien jouluinen ihme ei ole saanut jatkoa tai jäljittelijöitä. Se on yhä vain ihmetystä herättävä kummallinen kuriositeetti historiassa, vaikka onkin erinomainen esimerkki solmuun monimutkaistuneiden asioiden perimmäisestä yksinkertaisuudesta. Hyväntekemistä kun voi helposti harjoittaa niinkin, että vain pidättäytyy tekemästä pahaa. Näin yritän minäkin, enkä tartu vesuriin, vaikka mieli tekisi.