Siitä on jo useampi kuukausi, kun viimeksi edes koskin siihen. Ei vain ole tehnyt mieli. Joskus koko ajatus on tuntunut suorastaan vastenmieliseltä. Tiedän kyllä, kuinka hyvää tekisi välillä vähän näppäillä tai sitten rämpyttää oikein kunnolla. Tiedän, koska ennen tein sitä päivittäin, pitkiäkin aikoja kerrallaan.

 

Tarkoitan kitaraani ja sen soittamista. Jokin päässäni on vain päättänyt, että parempi antaa instrumentin pölyttyä. Kun mieli on selvitystilassa, se karsii kaikenlaisia toimintoja irrationaalisin taloudellisin ja tuotannollisin perustein – ja usein juuri sellaisia toimintoja, jotka tuottaisivat mielihyvää, auttaisivat jaksamaan. Järjen täytyisikin nyt huutaa päälle ja pakottaa sormet otelaudalle.

 

Kitara.jpg

 

On rasittavaa kiukutella itsensä kanssa. Ulkoilu piristäisi. Mutta siellä tuulee ja on kylmä. Vaatetta päälle. Onko ihan pakko? Huomenna sitten. Täytyy käydä kaupassa. Tarvitset ruokaa. Ei ole nälkä. Kohta on. Onko pakko?

 

On oikeastaan aika tervehdyttävää kiukutella itsensä kanssa. Kun jakautuu reilusti kahtia, kaiken sisäänsä syövä musta pallo pienenee huomattavasti ja jää vielä jalkoihin pelattavaksi. Nappisyöttö, eikä maalivahtia missään. Kaksi minää keskustelevat, väittelevät ja tappelevat ja asiat alkavat avautua. Niissä väittelyissä järki on vahvoilla. Tunteisiinsa tukehtuva voivottelija ei pärjää ja ajatus on hetken vapaa.

 

Joskus se voivottelija sitten kuitenkin yllättää takaa ja järki ottaa lukua. Siinä sitä sitten taas ollaan seinän ja seinän välissä, katon alla, eikä muu auta kuin pakkovoitto.

 

Gdansk01_15.jpg

 

Neljän seinän sisälle käpertymiseni katkesi hetkeksi, kun pääsin käymään puolalaisessa rannikkokaupungissa kahden ystäväni kanssa. Kelit eivät suosineet, mutta muuten oli olosuhteisiin nähden mukavaa.

 

Eräänä iltana kävelimme pitkin leveää pääkatua. Lämpötila oli vain asteen verran nollan yläpuolella, Itämereltä puhalsi hirveä viima ja vettä vihmoi silmille. Läheltä alkoi kuulua laulua. Sateen kastelema, vakavailmeinen mies istui kiviportaalla, lauloi karhealla äänellä jotain puolaksi ja säesti itseään kitaralla. Nuori, pikkuruinen nainen – ilmeisesti laulajan kumppani – astui eteemme hattu kädessään ja sanoi jotain kielen englanniksi vaihtaen, kun emme puolaa ymmärtäneet. Hän pyysi kohteliaasti vähän rahaa.

 

Kaivoin taskustani kourallisen kolikoita ja panin hattuun. Ystävältäni heltisi seteliraha katusoittajain kassaan.

 

Jäin hetkeksi kuuntelemaan miehen laulua, jonka puuskittainen tuuli vei välillä mennessään. ”It's a bit cold playing a guitar.”, sanoin naiselle ihan vain jotain sanoakseni. Nainen kohautti hieman olkapäitään, hymyili varovasti ja sanoi:
”We have to.”

 

Small talk kasvoi hetkessä suureksi. En osannut vastata mitään järkevää, joten toivotin vain onnea ja tunsin itseni tyhmäksi. Ei heitä varmaankaan onni pelasta. Pärjäämisen pakko heidät pelastaa, jos jokin. Jos sekään.

 

En tiedä, soitanko tänäänkään kitaraani. Ehkä pitäisi. Ainakaan vielä ei ole pakko.