Eduskuntaan haetaan uusia työntekijöitä. Hakemuksia on jätetty satamäärin, mutta valitettavasti vain murto-osa saa paikan. Toisaalta suurin osa hakijoista on sikäli onnellisessa asemassa, että heillä on jo työpaikka.

 

Ehdolla olevat moniosaajat ovat valmistautuneet näihin vallanjaon naamiaisiin kovalla tohinalla. Tärkeää tarpeistoa ovat teennäiset hymyt, tummat pikkutakit, ajatellut käsien asennot, luottamusta herättävät katseet, sisällöttömät iskulauseet, vaalikojujen kahvitarjoilut, ulkoa opetellut vuorosanat, ilmapallot ja imelät tv-mainokset.

 

Keskustan kiiltokuvamaisen spotin päätteeksi pikkutakkinsa riisunut puoluejohtaja Juha Sipilä käärii kauluspaitansa hihat. Tällä kömpelöllä kliseellä mainostoimiston copy writerit ja art directorit haluavat osoittaa meille, että Keskustan pojat ja tytöt ryhtyvät nyt, kuulkaas, töihin! Sipilä näyttelee roolinsa vaivautuneen harrastajan vakuuttavuudella.

 

Vaaleissa nostetaan aina esiin puheenaiheita ja kehitellään teemoja. Ei ole mikään ihme, että maassamme, jonka noin neljästä miljoonasta työikäisestä useat sadat tuhannet ovat vailla työtä, yksi suurimmista teemoista näissäkin vaaleissa on juuri työ. Siksi edellä mainitussa Keskustan mainoksessakin rallatellaan iloisesti: ”Pannaan Suomi kuntoon. Se antaa työtä kaikille.” Kuulostaa tosin aavistuksen siltä, että naisääni laulaa ”työtä kaikelle”. Liekö harkitun hataraa artikulaatiota?

 

Demarit muistelevat vaalivideollaan menneitä saavutuksiaan: torppareiden vapautusta, naisten äänioikeutta, Tarja Halosta, ammattiyhdistysliikettä, kirjastoja, lapsilisiä, työeläkettä, ulkomaanmatkoja ja sen sellaista. Tulevaisuus on tietenkin hiukan hämärämpi, mutta videon päätteeksi noustaan komeasti kohti taivasta ja väläytellään joukko optimistisia haavekuvia: ennätysmäärä uusia työpaikkoja, tasoittuvat tuloerot, megatrendien aallonharjat, kriminalisoitu alipalkkaus ja tulojen nousu. Kaunis on sosiaalidemokraattinen iltarusko.

 

Kokoomuksen korjausliike asettaa sekin työn etusijalle. Toteaa tosin heti alkuun varsin vastaanpanemattomasti, että työtä on paha tehdä, kun sitä ei ole. Äläpä muuta viserrä! Twiit, twiit.

 

Eduskuntatalo  (Wikimedia commons)

 

Mahtaako työtä enää riittää ihan kaikille? Siis sellaista työtä, jolla olisi muutakin merkitystä kuin vain työttömän ajan tappaminen. Puhumattakaan työstä, jolla voisi ansaita elantonsa. Ei varmasti enää ainakaan siinä mielessä kuin niin sanottuina vanhoina hyvinä aikoina. Työn kuva muuttuu ja murenee kovaa vauhtia. Se on maailmankuvia raastava ajatus ja sen luomiin ongelmiin on ymmärrettävän vaikea keksiä nopeita, tehokkaita ratkaisuja. Muutosvauhti on pelottava.

 

Pelkoa vastaan hyökätään kuin ajettaisiin sielunvihollista syntisestä. Pannaan kädet ristiin, katsotaan kohti olematonta ja vakuutetaan, että armo ja vapahdus vaativat vain lujaa tahtoa, kovaa työtä ja vankkaa uskoa. Mutta, mutta. Menneisyyteen emme voi enää palata, emmekä tulevaisuuttamme vielä tiedä. Paras on kai vain hyväksyä tämä hetki ja yrittää toimia sen mukaan.

 

Kun lapsi kysyy, mitä on politiikka, hänelle vastataan vähän lässyttävällä äänellä, että politiikka on meidän kaikkien yhteisten asioiden hoitamista.

 

Eduskuntavaalit taas ovat mitä suurimmassa määrin eräänlaista yhteisöteatteria, suoranaista prosessidraamaa. Sovella taidetta -nimisen verkkopalvelun sivuilla kerrotaan prosessidraamasta seuraavaa:

 

”Prosessidraamassa ohjaaja ja ryhmä luovat yhdessä fiktiivisen tarinan. Tarinan aikana ja sen jälkeen on mahdollista reflektoida tarinan tapahtumia, joita ryhmä tuottaa kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Ryhmä käsittelee itselleen tärkeitä kysymyksiä fiktiivisen tarinan sisällä arkipäivästä etäännytettynä. Ryhmän jäsenet toimivat tarinan kertojina ja sen henkilöinä.”

 

Sitten tarina päättyy, eikä kukaan taputa.