Kuopiolaisen kerrostalon edustalla lepattaa joukko hautakynttilöitä tuulessa. Ohikulkijat pysähtyvät paikalle, tuovat lisää kynttilöitä, hiljentyvät, eivät ota uskoakseen. En ole ollut paikalla, mutta tiedotusvälineet ovat kuvailleet ja kuvanneet ahkerasti aihetta ja aiheen viertä.

 

Ns. perhesurmat saavat runsaasti tilaa median uutisvirroissa. En yhtään ihmettele, miksi. Harvat väkivallanteot tuntuvat herättävän niin kuohuttavia tunteita kuin perheen sisällä tapahtuvat, usein lapsiin kohdistuvat rikokset. Klikkauksia kertyy ja kauppa käy.

 

Eikä siinä mitään. Käyköön. En ole tiedonvälitystä vastaan. Päivittäinen päivittely on päinvastoin saanut minut katsomaan peiliin. Mitä minun pitäisi itsestäni ajatella, kun kansalliset järkytykset – tällaiset suuret yhteiset tragediat eivät tunnu oikein miltään?

 

Äkkiseltään en osaa ainakaan hirveästi huolestua. Olen aina ollut kohtalaisen kyyninen ihminen – vanhemmiten varmaankin entistä enemmän, mutta ei se minua täysin tunteettomaksi tee, eikä siten selitä, miksi ”taivaan kotiin otetut pienet enkelit” eivät vihlaise sydämessä. Kaiken järjen mukaan kai pitäisi, edes vähän. Jospa olenkin vain kyllästynyt, pikemminkin kuin kyyninen?

 

(kuva: Brosen, Wikimedia Commons)

 

Perhesurmia ei kuitenkaan tehdä ihan joka päivä. Itse asiassa ne ovat erittäin harvinaisia. Ne eivät ole oire yhteiskunnan tilasta, vaan yksilön ongelmista johtuvia yksittäistapauksia. Onneksi tietenkin näin. Uutisia seuratessa tuntuu joskus kuin kyseessä olisi suoranainen epidemia. Emootiot saavat kyytiä otsikosta toiseen. Mieli väsyy vähemmästäkin. Seinän voi maalata punaiseksi vain kerran; sitten se on punainen.

 

Lapiolla naamalle annosteltu ylisentimentaalisuus ei saa minua mukaan kollektiiviseen suruun. En pidä ajatuksesta, että minun olisi tunnettava jotain muodon tai käytännön vuoksi. Lietsomalla saa kyllä kaikenlaista sisimmässä liikkeelle – liikutusta, järkytystä ja suruakin, mutta siinä on sitten kovin keinotekoinen maku. Ei joka asiassa tarvitse aina tuntea niin kauheasti. Monesti riittää, kun edes vähän välittää.