Minua ahdistaa ja masentaa, vaikka ei tietysti pitäisi. Eikä ainakaan saisi. Suurlähettiläs Bruce Oreck'kin käski lopettaa ruikuttamisen. Täytyyhän häntä totella. Hän on sentään Amerikasta! Ja hänellä on viiden askeleen ohjelma menestykseen! Ja arvokiinteistö Helsingin keskustassa! Ja koira! Yritän ryhdistäytyä ja noudattaa hänen ohjeitaan. Ainakin ohjelmajulistuksensa kohta numero kaksi on kiva: ”Jotta kehitystä voi seurata, on laadittava mittarit.” Se kuulostaa mukavalta. Laatisin mielelläni mittareita, vaikka en insinööri olekaan.

 

Bruce Oreck  (kuva: Hannu Mäkäräinen / Wikimedia commons)

 

Olen lukenut viime viikkoina säveltäjä Dmitri Šostakovitšin elämäkertaa, sen vähän minkä olen jaksanut. Hän kertoo siinä omista vaikeuksistaan. Kolmekymmenluvun loppu Neuvostoliitossa ei ollut auvoa aina. Šostakovitšin elämään astui pelko, kun Pravda julkaisi artikkelin, jossa hänen sävellyksensä tyrmättiin tylysti ja miehestä itsestään tehtiin kertaheitolla kansanvihollinen. Samoihin aikoihin käynnistyi Neuvostoliitossa aika, jolloin maasta puhdistettiin pois turhat ihmiset. Sitten tuli tietysti sota ja sen sellaista. Vainoharhoja, väkivaltaa ja vaikka mitä. Ei tiennyt Šostakovitš silloin, että eläisi vielä pitkälle 70-luvulle asti, ei. Hän pelkäsi ja sävelsi.

 

Minun niskaani eivät sentään Stalinin tappajat huohota. Olo tuntuu siitä huolimatta epävarmalta ja mahaan sattuu. Tulevaisuus on uhkaava ja arvaamaton. On tyhmää antaa kuvitelmien musertaa, mutta kun epätoivo ja uupumus kahlitsevat paikoilleen, jalkaa ei tahdo saada nousemaan edes sen verran, että saisi polkaistua positiivisuusmopon käyntiin. Ja sitten sitä vain uppoaa mustaan ja nyyhkyttää. Säälittävää! Surkeaa! Epäisänmaallista! Ei näin voi toimia – tai siis olla toimimatta. Ei enää 2000-luvulla.

 

 

Tarinankerrontaa, markkinointia ja itseluottamusta, jenkkijääkaapin kokoinen kaljupää mylvii, kun punnerran itseäni irti maasta. Tarinankerrontaa, markkinointia ja itseluottamusta! Vimmatusti harjoittelua, actionia, äärimmäistä hauskaa, tähtäin korkealle ja kultamitali olympialaisissa! Maailmanvalloitus, viisi askelta ja vallankumous viidessä vuodessa! Pumppaan etunojia, minkä kerkeän, mutta suhdannenäkymien ja kestävyysvajeen kuihduttamat käsivarteni antavat periksi ja naamani painuu tatamiin. Ei tästä taida tulla mitään, ajattelen, mutten uskalla sanoa ääneen.

 

Tarinoista kyllä pidän. Epätoivon pilviverhon vähän rakoillessa mieleeni muistuu yksi. Toisesta maailmansodasta kertovan tv-sarjan Taistelutoverit yhdessä jaksossa on kohtaus, jota olen joskus miettinyt. Siinä rajuotteinen luutnantti puhuttaa sotamiestä, jonka sotimisesta ei tahdo tulla mitään lamauttavan pelon vuoksi. Luutnantin mielestä sotamiestä ei lamauta pelko, vaan toivo eloonjäämisestä. Hän sanoo:

 

”The only hope you have is to accept the fact that you're already dead.”

(”Ainoa toivosi on hyväksyä se tosiasia, että olet jo kuollut.”)

 

Vaikka luutnantti yrittääkin vain saada sotamiesparan ryhdistäytymään ja taistelukuntoon, on hänen sanoissaan jotain lohduttavaa. Ne sisältävät ajatuksen periksiantamisesta, luovuttamisesta. Toivottomuuden hyväksymisessä ja sen armoille jättäytymisessä on vahvasti uskonnollinen tuntu – tosin jossain toisessa yhteydessä, vaikkapa elinkeinoelämän hurmoksellisuudessa moisen voi uskoa olevan suorastaan syntiä.

 

Voin hyvin kuvitella luovuttavani ja antavani periksi, mutta en oikein tiedä, kuinka se tapahtuu. Koko luovuttamisen ajatus on jotenkin paradoksaalinen. Sen täytyy olla erittäin tietoista, jotta siitä voi selvitä – mutta siihen päätyy juuri tajutessaan, ettei voi selvitä. On uskallettava luottaa itseensä – ja toki tietysti myös moniin muihin ihmisiin, rakenteisiin ja yhteiskuntaan – tilanteessa, jossa tuo luottamus tuntuu tyystin menneen.

 

 

Joissakin meditaation ja henkisen hyvinvoinnin harjoituksissa pyritään mielessä olevat asiat kohtaamaan ja hyväksymään, jotta niistä voidaan päästää irti. Miksipä ei toivottomuudesta voisi päästä eroon vain hyväksymällä se, ettei toivoa ole? Vai uskoako auliisti siihen, että aina on toivoa? Ihan aina.

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaiseman uuden tutkimuksen mukaan runsas neljännes suomalaisista työikäisistä kokee työkykynsä heikentyneeksi. Monet eivät usko jaksavansa työssään eläkeikään saakka. Turhaa pessimismiäkö? Tukahduttavan keskusvaltaisen hallintomallin tulosta? Kurittavan yritysverotuksen ja työlainsäädännön aikaansaannoksiako? En tiedä. Rajuja tutkimustuloksia joka tapauksessa.

 

Šostakovitšista vielä. Kun maailma tuntui hänet hylänneen ja elämä oli ylivoimaisen raskasta, hän pohti:

 

”Sillä hetkellä halusin kovasti hävitä. Se oli ainoa mahdollinen ulospääsytie. Minä ajattelin sellaista mahdollisuutta helpottuneena.”

 

Säveltäjämestari kuitenkin löysi lopulta kadonneen itseluottamuksensa ja toivottomuuskin väistyi. Ehkäpä se vielä väistyy väistelemällä. Ehkäpä.